Suuri osa Merkuriuksen työntekijöistä on jo käynyt koulutuksen voimavarakeskeisyyden ja dialogisuuden käytöstä työssämme ja uusille työntekijöille sama koulutus on suunnitteilla.
Kirjoittaja: Päivi Turkki, toimintaterapeutti
Piirrokset: Maija Ukko
Syksyllä 2019 saimme päätökseen koulutuksen, jossa opiskelimme tuolloin Purossa työskennelleiden kolmen yrityksen työntekijöiden kanssa yhdessä voimavarakeskeisyyttä ja dialogisuutta työssämme. Lopputyöksemme tuohon koulutukseen teimme yhdessä Terapiaperhosen fysioterapeutti Riina Heinosen kanssa blogikirjoituksen opinnoistamme.
Suurin osa meistä Terapiakeskus Puron työntekijöistä on viimeisen vuoden aikana päässyt yhdessä, omana ryhmänään, opiskelemaan voimavarakeskeisyyttä terapia-, perhe- ja verkostotyössä. Kouluttajina ovat olleet Lassi Pruuki ja Eija-Liisa Rautiainen Dialogic Oy:stä ja koulutuspäivät ovat toteutuneet Puron omissa tiloissa kahdeksan kaksipäiväisen rupeaman merkeissä. Lisäksi purolaisista muodostetut vertaisryhmät ovat kokoontuneet keskenään koko koulutuksen ajan. Koulutukseen osallistui työntekijöitä kaikista Terapiakeskus Puron yrityksistä, lopulta yhteensä 13 henkilöä.
Tämä koulutus oli erityinen ja ainutlaatuinen monestakin syystä. Koulutukseen osallistuivat terapeuttien ja ohjaajien lisäksi myös toimisto- ja muissa avustavissa tehtävissä toimivat Puron työntekijät. Meidän ei tarvinnut matkustaa omalta työpaikaltamme mihinkään – poikkeuksena yksi terapeutti matkusti tänne Savonlinnaan päätoimipaikastaan Mikkelistä. Harvoin on tilaisuutta työskennellä koko työyhteisölle tärkeiden ja hyödyllisten asioiden parissa tällaisia tuntimääriä ja tällaisella intensiteetillä. Ja olipa kahdella äitiyslomaltaan koulutukseen osallistuvalla terapeutilla vauvat mukanaan opettamassa meille käytännössä, miten dialogisuus toteutuu ihan pienestä pitäen.
Koulutuspäivistä kymmenen aikana opiskelimme Lassin kanssa voimavarakeskeisyyden rakennuspalikoita: käsitteiden määrittelyä, teoriataustaa ja myös paljon käytännön harjoittelua pienryhmissä. Neljän päivän aikana saimme vertaisryhminä esitellä toisille asiakastapauksia ja saimme niihin työnohjausta voimavarakeskeisestä viitekehyksestä katsottuna. Näitä päiviä oli vetämässä Eija-Liisa. Suurin osa oli videoinut omia ohjaus- tai tavoitekeskusteluja asiakkaan tai heidän vanhempiensa kanssa. Parissa tapauksessa työskentelimme yhteisen haasteen tai vertaisryhmän sanallisesti esittelemän asiakastapauksen kanssa. Viimeisten kahden koulutuspäivän aikana esittelimme toisillemme ja Lassille valmistamamme lopputyöt, jolloin vuoden aikana oppimamme asiat tulivat vielä monin tavoin tiivistettynä kerrattua.
Voimavarakeskeisessä työskentelytavassa on yhdistelty dialogisuutta, reflektiivisyyttä, ratkaisukeskeisyyttä ja narratiivisuutta. Kaiken perustana on sosiaalinen konstruktionismi, joka varmistaa sen, että osaamme kohdata asiakkaan juuri hänen elämäntilannettaan kunnioittaen ja ymmärtäen. Dialogisuus antaa työkaluja asiakkaan kanssa olemiseen ja keskusteluun, jolloin William Isaacsia lainaten pyritään “Puhumaan siten, että toinen haluaa kuunnella ja kuunnellaan siten, että toinen haluaa puhua” (Pruuki L. 2018). Reflektiivisyys syventää ja kertaa keskusteluja, sekä nostaa sieltä esille juuri tässä hetkessä merkityksellisiä asioita. Ratkaisukeskeisyys auttaa etsimään ja löytämään vahvuuksia ja hyödyllisiä, eteenpäinvieviä asioita asiakkaan elämästä ja narratiivisuus puolestaan antaa asiakkaalle mahdollisuuden kehittää elämästään vaihtoehtoisen, myönteistä kehitystä edistävämmän tarinan.
Edellisessä kappaleessa oli roppakaupalla termejä, jotka saattavat olla monille merkitykseltään vieraita, joten avaan niitä vielä hiukan. Sosiaalinen konstruktionismi tarkoittaa sitä sosiaalista ja kulttuurista vuorovaikutusta, joka on läsnä aina kyseessä olevassa muutosprosessissa. Muutos rakennetaan aina paikallisesti keskusteluissa ja toiminnassa ihmisten luonnollisen sosiaalisen verkoston kanssa (Holm, 2011).
Jaakko Seikkulan mukaan dialogisuus on elämämme ensimmäinen taito hengityksen oppimisen jälkeen. Jos emme hengitä, kuolemme, jos emme ole dialogissa, elämä loppuu (Rönkkö, 2013). Koulutuksen käyneenä ajattelen dialogisuuden tulevan esille tilanteissa, joissa kaksi tai useampi henkilö on yhteisen asian äärellä kokien äärimmäistä läsnäoloa unohtaen kaikki ennakkoluulot ja valmiit mielipiteet. Dialogisuudessa tärkeää on myös varmistaa ymmärtäneensä asiat oikein.
Reflektiossa kuuntelija käy läpi mietiskellen ääneen keskustelukumppanin, tai porukan, kertomaa juttua joko yksin tai ryhmässä. Tämän jälkeen kertoja saa jälleen vuoron. Reflektio auttaa kertojaa ymmärtämään syvällisemmin itseään ja olemaan aktiivinen osapuoli ongelmien ratkomisessa.
Ben Furman on listannut ratkaisukeskeisen terapian ominaispiirteitä olevan mm. tulevaisuussuuntautuneisuus, voimavarakeskeisyys, yhteistyöhakuisuus ja edistyskeskeisyys. Ratkaisukeskeinen työskentelytapa keskittyy nimensä mukaisesti ongelmien syiden selvittämisen sijaan ratkaisujen löytämiseen asiakkaan elämästä löytyvien voimavarojen avulla.
Narratiivisuudessa tärkeitä periaatteita ovat uteliaisuus ja halu aidosti esittää kysymyksiä, joihin emme etukäteen tiedä vastauksia (Morgan, 2008). Kertojan tarinasta nostetaan esille asioita, joissa ongelma näyttäytyy vähäisenä tai olemattomana ja lähdetään rakentamaan sen varaan uudenlaista tarinaa, jos se on kertojan mielestä kannattavaa. Kuuntelija, esim. terapeutti, ei siis voi itse määritellä, mikä on sellainen myönteinen poikkeus tarinassa, jonka varaan lähdetään rakentamaan vaihtoehtoista tarinaa (Morgan, 2008).
Pohdintaa
Uskon, että tämän koulutuksen sisältö oli sopiva meille kaikille. Omassa työssä dialogisuutta ja muita voimavarakeskeisyyteen sopivia suuntauksia on varmasti terapeuttien helpointa ottaa käyttöön, mutta otaksun kuitenkin kaikkien hyötyvän koulutuksen annista. Tapaamisissa keskusteluihin nousi ja harjoituksiin valikoitui useimmiten jonkun terapia-asiakkaan tapaus. Toisinaan käsittelimme harjoituksissa myös omia arkielämän tilanteita. Koulutuksessa tutustuimme samalla siis toistemme työhön, mikä on varmasti työyhteisölle hyödyksi. Toisille harjoitukset olivat helpompia, jo aiemmistakin koulutuksista tuttuja, ja toisille ne olivat selvästi oman mukavuusalueen ulkopuolella, mikä on aivan ymmärrettävää. Narratiivisuudesta opiskellessamme pääsimme pienryhmissä kertomaan omia elämäntarinoitamme, mikä oli todella koskettavaa, eikä kyyneliltä vältytty. Oli aika mahtavaa tehdä tuollaisia harjoituksia jo ennalta tutussa porukassa.
Voimavarakeskeistä olemista ja keskustelua voi harjoittaa missä vain. Moni meistä alkoikin kokeilla sitä työelämän lisäksi omassa siviilielämässään. Ennalta hankaliksi arvellut keskustelut helpottuivat ja saimme todistaa dialogisuuden voimaa monin tavoin. Se, että toisella ihmisellä on aikaa ja halua kuunnella, tuntuu olevan nykyaikana luksusta. Dialogisuus antaa keinoja joiden avulla keskustelukumppani pystyy huomaamaan, että on tullut kuulluksi. Jo pelkästään tämä herättää monesti luottamusta siihen, että toinen on kiinnostunut ja halun kertoa lisää. Arkisessa elämässämme, jonka usein saamme tuntumaan kiireiseltä, toisen ihmisen asian äärelle pysähtymisestä on tullut vaikeaa. Sen sijaan tunnumme usein kilpailevan huomiosta ja keskitymme vain oman asiamme toitottamiseen. Miten hyvältä tuntuukaan kun joku osoittaa haluavansa kuulla vielä lisää jutusta, jota olen kertomassa, kommentoi toistamalla minun sanomaani ja tekee lisäkysymyksiä.
Koulutuksen aikana ja erityisesti lopputyötä kirjoittaessani olen ilokseni törmännyt monissa medioissa koulutuksesta tuttuihin teemoihin. Elokuun lopun Opettaja-lehdessä oli listattu professori Kirsti Lonkan viisi vinkkiä vuorovaikutukseen: “Kunnioita, kuuntele, kiinnostu, kannusta ja kiitä.” Nämä vinkit olisin varmasti voinut aiemminkin allekirjoittaa, mutta nyt pystyn katsomaan niitä tästä voimavarakeskeisen työskentelyn näkökulmasta ja ne saavat entistä enemmän sisältöä ja merkitystä.
Voimavarakeskeisyydestä lasten toimintaterapiassa
Lasten toimintaterapiassa, kuten varmasti missä tahansa terapiatyössä, vahvuuksien, voimavarojen ja kaikenlaisten onnistumisten löytäminen ja huomaaminen on ehdoton edellytys terapian onnistumiselle. Uutta terapiasuhdetta aloitettaessa on tärkeää, että lapsi saa heti kokea onnistumisen iloa, jolloin hän innostuu toimimaan hänen kehitystään tukevassa ympäristössä.
Lasten kanssa työskentelevänä toimintaterapeuttina olen suurimman osan työajasta suorassa kontaktissa lapsen kanssa. Terapiassa voi olla läsnä myös vanhempi tai joku muu lapsen lähi-ihminen, mutta siinä tilanteessa tärkeintä on hyvä kontakti lapseen. Terapian toteuttamisen lisäksi työhön kuuluu vanhempien ja muiden lapsen kanssa työskentelevien ohjausta ja verkostotyötä. Välillä ohjaukseen ja muuhun yhteistyöhön on varattu erikseen aikaa, mutta lähes päivittäin on myös tilanteita, joissa lapsen vanhempi kertoo lasta tuodessaan tai hakiessaan jostakin tämänhetkisestä haasteesta ja pyytää siihen neuvoa.
Voimavarakeskeisen asiakastyön koulutusta käydessäni olen usein ajatellut, että tulen varmaan käyttämään siitä saamiani työkaluja lähinnä vanhempien ohjaustilanteissa ja verkostoneuvotteluissa. Tällöin keskustellaan yleensä aikuisten kesken tai paikalla voi olla jonkin aikaa myös lapsi itse. Terapiassa lasten kanssa dialogisuus toteutuu usein toiminnan kautta. Terapeuttina havainnoin jatkuvasti mahdollisimman tarkasti lapsen ilmeitä, eleitä, kehonkieltä, ääntelyä ja tietysti puhettakin. Omalla toiminnallani vastaan näihin lapsen signaaleihin tarpeen mukaan – lapsen tarpeen mukaan. Tässä pätevät Mihail Bahtin kirjoittamat ajatukset dialogisuudesta: “Itsessä heräävä vastaus lopettaa kuulemisen, liian nopea tietäminen heikentää toisten todellista kuulemista.”, sekä se, että “epävarmuuden sietäminen on olennainen taito dialogisuudessa.” (Mäenpää, 2012). Monesti terapiassa haluaisi kiiruhtaa eteenpäin, tarjota lapselle isompia haasteita, vauhdittaa kehitystä isoilla harppauksilla. Jos en ole “kuunnellut” onko lapsi valmis, voi olla, että uuden tilaisuuden saaminen kestää paljon kauemmin kuin mitä olisi kestänyt odottaa kärsivällisesti lapsen “vastausta”. Joskus uutta tilaisuutta ei tule ollenkaan. Ja siitä saa syyttää vain itseään.
Koululaisten kanssa keskustelu on toiminnan ohella terapiassa tärkeässä roolissa. Tunnistan ja muistan käymistäni keskusteluista nostaneeni esille onnistumisia ja muita myönteisiä asioita. Coert Visser on listannut blogissaan The Progress-Focused Approach 21 ratkaisukeskeistä tekniikkaa, joista yksi on “The past success question”. Tällä pyritään selvittämään milloin ja miten asiakas on jo selviytynyt ongelmansa kanssa tai ratkaissut sen. Näiden isompien terapialasten kanssa olisi kiinnostavaa käyttää muitakin blogissa esitettyjä työskentelytapoja, kuten kysymyksiä toivotunlaisesta tulevaisuudesta (The preferred future questions): Jos kaikki menee oikein hyvin, millaista sinun elämäsi on puolen vuoden kuluttua? Mistä huomaat, että asiat ovat paremmin? (Visser, 2011). Tähän jatkoksi voisi vielä kysyä ja pohtia yhdessä, miten tuohon tilanteeseen on päästy, ketkä ovat auttaneet ja miten.
Olen alkanut kiinnittää yhä enemmän huomiota lasten kertomuksiin itsestään ja vanhempien kertomuksiin lapsestaan. Jo ennen koulutusta minulla oli periaate, että lapsen kuullen ei juurikaan puhuta ongelmista. Ohjasin vanhempia myös käyttämään ongelmista puhuttaessa tämän tyyppisiä lauseita: “Ville harjoittelee ruokapöydässä paikallaan istumista.” sen sijaan, että sanoisivat: “Ville ei pysty hetkeäkään istumaan ruokapöydässä paikallaan.” Huomasin koulutusmateriaaleja lukiessani, että tämä tapa sopii hyvin yhteen Ben Furmanin työtovereineen kehittämän Muksuopin “sääntöjen” kanssa. Muksuoppia voi käyttää kun lapsen pitää opetella jokin uusi taito. Se sisältää 15 ohjenuoraa, joiden mukaan taidon opettelussa edetään. Ensimmäisessä kohdassa määritellään opeteltava taito, ja vaikka sen avulla onkin tavoitteena päästä jostakin ongelmasta eroon, ei puhutakaan ongelmasta, vaan ainoastaan opeteltavasta taidosta (www.muksuoppi.fi). Ben Furman kertoo Kids’ Skills -nettisivuilta löytyvässä YouTube-videossa mm. esimerkin, jossa tytöllä on ongelmana kynsien pureminen. Sen sijaan, että tavoiteltava taito olisi olla purematta kynsiä, opeteltava taito on kasvattaa kauniit kynnet.
Mietin, onko minulla toimintaterapeuttina lapsen kanssa toimiessa miten suuria mahdollisuuksia vaikuttaa tarinoihin ja millä tavalla se tapahtuu. Ajattelen, että jossakin määrin varmasti on, mutta se, miten suuresti ja pysyvästi, riippuu ainakin lapsen pulmien laadusta ja vaikeudesta. Lapsen kanssa työskennellessä muutos tapahtuu useimmiten nimenomaan toiminnan kautta. Kokemukseni mukaan liikunnallisesti arat lapset hyötyvät toimintaterapiasta nopeasti ja varmasti. Arkuus voi johtua tietysti monesta eri syystä, mutta yleisesti se helpottaa terapiassa nopeasti syystä riippumatta. Lapsi saa kokea onnistumista ja pärjäämisen tunnetta, joka lisää itseluottamusta ja kannustaa kokeilemaan uusia asioita myös muualla kuin vastaanotolla. Lapsi saa myönteistä palautetta ja alkaa uskoa olevansa rohkea. Minusta tässä tapahtuu tarinassa käänne myönteiseen suuntaan. Eräs isokokoinen tyttö tuli muutama vuosi sitten terapiaan, koska oli kömpelö ja esim. kiipeily suoranaisesti pelotti. Muutaman kuukauden terapian aikana tyttö alkoi kodin läheisyydessä kiipeillä puihin ja äiti alkoi jo huolestua kömpelyyden sijaan liiallisesta rohkeudesta.
Ohjaustilanteet ja tavoitteiden asettamiskeskustelut vanhempien kanssa ovat hetkiä, joissa voimavarakeskeisyyttä on hyvä jatkossa varmasti hyödyntää. Perheterapia-lehden artikkeleissa “Neuvonanto ja sen mutkikkuus auttamiskeskusteluissa” on tarkasteltu mm. tutkimusta ylivilkkaiden ja tarkkaamattomien äitien ryhmäohjauksesta (Ikonen & Lajunen). Artikkeleissa nostetaan esille neuvon antamisen arkaluonteisuus ja identiteetin suojelu. Ikonen ja Lajunen toteavat pohdinnassaan, että “Optimaalisen työskentelyalueen löytäminen ja ylläpitäminen vaatii jatkuvaa vuorovaikutuksen monitorointia, jossa etsitään siedettävää vastuullisuuden tasoa, jolla oman toiminnan tarkastelu ilman kohtuutonta identiteetin uhkaa on mahdollista. Työntekijän kannalta katsottuna se merkitsee asiakkaan puheen herkkää kuuntelemista ja yhtäaikaista tai vuorottelevaa vuorovaikutuspuheen lisäystä ja identiteetin suojelutyötä.” Vanhempia ohjatessa on tärkeä huomioida mm., missä vaiheessa keskustelua neuvoja on hyvä antaa ja miten neuvoja annetaan niin, että se rakentaa ja suojaa vanhempien identiteettiä, eikä uhkaa tai jopa tuhoa sitä.
Kuntoutuksessa asiakkaiden, myös lasten, tavoitteita laaditaan nykyisin GAS-menetelmän (Goal Attainment Scaling) avulla. Siinä painottuvat asiakaslähtöisyys, asiakkaan arki ja konkretia. Liisa Tuovinen on kirjoittanut artikkelissaan Ratkaisukeskeinen auttaminen, tavoitteista ja toivotun tulevaisuuden voimasta tavalla, joka sopii erittäin hyvin ohjaamaan tavoitteiden laatimista kuntoutujille. Tavoitteiden tulee olla Tuovisen mukaan tarpeeksi konkreettisia ja tarpeeksi haastavia, mutta kuitenkin realistisia ja saavutettavissa olevia, sekä tietenkin asianomaisen kannalta mielekkäitä ja tärkeitä. Kirjoittaessaan, että “Toivottu tulevaisuus säteilee merkittävää voimaa nykyisyyteen”, Tuovinen antaa mielestäni tavoitteille myös aivan uudella tavalla myönteisen merkityksen. Tavoitteen saavuttamisen kuvittelu voi voimaannuttaa ihmistä jo sillä hetkellä kun tavoite asetetaan, jos se tehdään oikealla tavalla. Tavoitteita muotoillessa on tärkeää kuvata ne helposti kuviteltavina käyttäytymisen muotoina, jonkin toivotun asian “läsnäolona” ja pikemminkin jonkun “alkuna” kuin “loppuna”. Jälleen kerran nostetaan esille myönteisesti sitä, mitä halutaan saavuttaa, eikä sitä, mikä halutaan lopettaa.
Tarvitsen vielä paljon harjoitusta siinä, että malttaisin kuunnella tarpeeksi pitkään, tehdä tarkentavia kysymyksiä, tarkistaa olenko ymmärtänyt oikein ja vasta sitten varovasti, epäröiden tarjota mieleeni tullutta ehdotusta asian ratkaisemiseksi. Odotukset itseä kohtaan ammattilaisena ja luulot siitä mitä muut odottavat, ovat niin vahvassa, että on usein vaikea heittäytyä ei-tietäväksi. Tämä on helpompaa silloin kun on itsekseen esim. perheen kanssa tai kun paikalla olevat muut henkilöt pyrkivät myös toimimaan dialogisesti. Tilanteessa, jossa paikalla on muita ammattihenkilöitä, paine tuoda oma panos esille tehokkaasti, nopeasti ja asiantuntevasti, aiheuttaa malttamattomuutta. Jaakko Seikkula listaa kirjoituksessaan Dialoginen hetkessä oleminen perhekeskusteluissa “Yksinkertaisia ohjeita läsnäolon edistämiseksi”. Näissä ohjeissa painotetaan rauhallisuutta, hetkessä elämistä, kaikkien äänien kuuntelemista (myös sisäisten), vastausten ja kommenttien muotoilua dialogisiksi ja lisäksi sitä, että työntekijöiden keskinäisille kommenteille on hyvä varata aikaa. Tämä tarkoittanee sitä, että työntekijät reflektoivat keskenään, asiakkaiden kuunnellessa, keskustelussa heränneitä ajatuksia. Tämä työskentelytapa kiinnostaa minua todella paljon ja haluaisin kokeilla sitä tulevaisuudessa. Toivon muutenkin oppivani jatkossa tuomaan esille osaamistani yhä enemmän dialogisuuden avulla ja kautta.
Lähteet
Heiskanen, V. (2001). Michael White ja tarinoiden keveä syvyys. Ratkes 4/2001.
Pruuki, L. (2018-2019). Voimavarakeskeisyys asiakastyössä -koulutuksen muistiinpanot.
Holm, P. (2011). Voimavarakeskeinen psykoterapia ja muutos. Ratkes 1/2011.
Rönkkö, L. (2013). Dialogi on jo muutos. Ratkes 1/2013.
Furman, B. Mitä ratkaisukeskeinen terapia on? Ratkes-yhdistyksen selostus Terveydenhuollon oikeusturvakeskukselle.
Morgan, A. (2008). Johdatus narratiiviseen terapiaan. Jyväskylä. Gummerus Kirjapaino Oy.
Lonka, K. (2019). Professorilta 5 vinkkiä: Vuorovaikutustaitoja kehittämällä lisää työhyvinvointia. oaj.fi -> Ajankohtaista 15.8.
Pruuki, L. (2012). Mistä asiakkaat päättelevät tulevansa kuulluiksi? Ratkes 4/2012.
Mäenpää, E. (2012). Reflektion taidosta. Opinnäytetyö; Erityistason voimavarakeskeinen psykoterapiakoulutus.
Visser, C. (2011). 21 Progress-Focused Techniques. http://www.progressfocused.com/2011/07/21-solution-focused-techniques.html
Furman, B. Muksuopin 15 ohjenuoraa. www.kidsskills.org
Ikonen, T. & Lajunen, K. (2008). Neuvonanto ja sen mutkikkuus auttamiskeskusteluissa Osa 1: Neuvon antamisen arkaluontoisuus. Perheterapia 4/2008.
Ikonen, T. & Lajunen, K. (2009). Neuvonanto ja sen mutkikkuus auttamiskeskusteluissa Osa 2: Identiteetin suojelu. Perheterapia 2/2009.
Seikkula, J. Dialoginen hetkessä oleminen perhekeskusteluissa – kokemuksista implisiittiseen yhdessä kokemiseen. Koulutusmoniste, julkaisupaikka ja -aika tuntematon.
Tuovinen, L. Ratkaisukeskeinen auttaminen. Koulutusmoniste, julkaisupaikka ja -aika tuntematon.